Niin. Täällä sitä ollaan ja eletään, tai no ainakin yritetään. Valtio yrittää täysintöin vastustaa pärjäämistä. Ekaa kertaa kävin lääkärillä joka tiesi jotain fibrosta, tästä kivun määrästä ja siitä mitä siitä on tutkittu. Sanoi jopa että epäillään sen olevan yhteyksissä borrelioosiin ja eikun tyttö testeihin. Nyt jännätään mitä sieltä löytyy. Toisaalta toivoo et sieltä se löytyisi koska silloin tää koko homma saattaisi olla hoidettavissa ehkä jopa parin vuoden sisään. Toivon kipinä nous taas.

Samalla pelkää että kaikki muu ympärillä hajoaa. Se tunne ku kukaan ei ymmärrä, ei välitä. (todellisuudessa moni välittää, välillä vaan tuntuu ettei) Se kun hakemalla hakee omaa paikkaansa porukassa. Tää paikka on vaihtunut. Iloisesta pirteästä menijästä on jäljellä jurottava akka kaikkine kipuineen, kylhän se ajaa muut pois. Silti pitää yrittää hymyillä kun siihen on aihetta. Tänäi nauroin ratketakseni ku poika tohkeissaan lauloi auton takapenkillä eskarissa oppimaansa laulua :) Silti takaraivossa paukuttaa tunne "mie en halua mennä kotiin". Koti, se ongelmien tyyssija, siellä ne kaikki on oottamassa. Jos mie en oo siellä ni ne ei vaivaa niin pahasti, eikö? Ei siel oo ketää kuka kuuntelee, ketä kiinnostais. Koirilla ei tuo vasta argumentointi ota onnistuakseen ja pienen pojan päätä ei todellakaan voi sekottaa aikuisten asioilla. Mutta toisaalta koti on se turvasatama, jossa kenenkään ei pitäisi pystyä satuttamaan ja johon pääsee pakoon ulkomaailmaa. Jossa on vain minä ja minun elämä. On miun koirat, miun poika. Tuo poika joka saa miut repimään hiuksia päästäni mutta jonka kanssa vietetyistä päivistä en luopuisi yhdestäkään.

Asioita joiden kanssa tätytyy painia on niin monta. Pienen ihmisen aivot menee solmuun. Ja kuten niin monesti ennenkin, huomaan antavani muille kaiken itsestäni saamatta juurikaan takaisin.

Kylläpä oli taas tavan avautuminen. Kiitos ja anteeks :)